Seksi kaupat finnkino homoseksuaaliseen lahti

Suomen Kaarinasta kotoisin olevan pojan kuvien voima on muuttanut koko maailman kaikille paremmaksi paikaksi, kertoo elokuvan käsikirjoittaja Aleksi Bardy.

Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland -elokuvan Suomen ensi-ilta on Amnesty ja Finnkino järjestävät maanantaina Tämä on samalla kuluttajille ensimmäinen mahdollisuus nähdä elokuva ennen elokuvan varsinaista ensi-iltaa. Lipputulot ohjataan Amnestyn toiminnan tukemiseen. QX Awardsin uusi ajankohta on lauantai Uusi brittiläinen tutkimus osoittaa, että vain kolme prosenttia heteroista pitää hbtq-ihmisten Helsingin Pride viikko alkoi tänään ja koko viikko on perinteiseen tapaan täynnä ohjelmaa.

Voittaja vakuutti tuomariston aitoudellaan ja uskottavuudellaan. Hänestä paistoi aito palo ja halu Kaikille tämä ei ole ilon asia ja jollekin sateenkaariliputus Miss Gay valittiin kuudennen kerran viime yönä Helsingissä.

Voiton vei Iina Kaarinen. Eräs näyttelijöistä en ala sentään morkata aloittelijoita nimeltä on niin suunnattoman surkea, että leffan katselusta tulee pelkästään sen takia tuskainen kokemus.

Ja kun juoni ei tarjoa mihikään mitään uutta, siihen on pitänyt tunkea kaikki mahdolliset ongelmat: Mitään näistä ongelmista ei lopulta selvitetä tai käsitellä, vaan lopulta todetaan vaan, että hei antakaa mun olla sellanen kun mä oon, vaikka mä en ees ite tiiä millanen mä oon! Ja matkan varrella luodaan liuta merkitseviä katseita. Ohuen ohut sarjakuvalärpäke kertoo siitä, miltä tuntuu rakastaa epätoivoisesti, siis mielestäni suoraan sanoen läheisriippuvuudesta.

Pääosassa ovat kaksi nallea, jotka vuoroin keskustelevat suhteestaan, vuoroin kylpevät spermassa ja sydämissä. En arvosta tällaista pehmolelupornoa, enkä tykännyt myöskään lennokkaasta piirtojäljestä, joka näyttää tulleen viisivuotiaan kynästä. Kyllä, freudilainen tulkinta Punahilkka-sadusta.

Ei, Shiloh Fernandez ei ole läheskään yhtä hot kuin Edw Ja voi kyllä, susi on paljon kökömpi kuin Twilight-sudet. En siis voi suositella tätä leffaa kenelle tahansa. Elokuva on kuitenkin hienon näköinen ja fantasiamaailman kaltainen pieni kyläyhteisö lumoava. Tarinaan tempautuu mukaan, vaikka Valerien rakkautta Peteriin ei voi parhaalla tahdollaankaan ymmärtää. Kyseessä on jälleen yksi vuosisadan rakkaustarina, mutta pehmopornoilukaan ei tee siitä uskottavaa. Täysin turha voice-over-kerronta ärsyttää suuresti, etenkin lopussa.

Katsojan harhaanjohtaminen suden henkilöllisyyden suhteen on niin ilmiselvää, ettei siihen lankaan voi mitenkään mennä. Positiivista on se, etten ainakaan itse onnistunut silti arvaamaan oikein. En tiennyt leffan juonesta mitään kun menin katsomaan sitä, joten kerron siitä vain vähän.

Sisältöä ei ole niin paljon, että siitä kannattaisi julkisesti huudella. Kylää on vuosikausia terrorisoinut ihmissusi, jota on kuitenkin ilmeisesti menestyksekkäästi piileskelty jo kauan.

Alussa rauha kuitenkin särkyy kun Valerien Amanda Seyfried sisko löydetään kuoliaaksi raadeltuna. Syntyy yhtenäinen sotarintama sutta vastaan ja sitä tappamaan kutsutaan myös kirkon edustaja Gary Oldman.

Metsästys muuttuu tragediaksi kun kyläläiset kuulevat, että susi on joku heidän keskellään elävistä ihmisistä. Ja lopulta paljastuukin, että sutta liikuttavat varsin inhimilliset tunteet. Tykkäsin leffasta tosi paljon tosi pitkään, mutta jostain syystä lopusta jäi paha maku suuhun. Monia asioita jätettiin liian auki, ja suuri merkitys oli sillä, ettei tätä rakkaustarinaa vaan kertakaikkiaan saatu toimimaan kemian tasolla. Kuitenkin ihan viihdyttävä pläjäys, joka Twilight-fanien kannattaa katsoa ainakin sitten kun se tulee telkkarista.

Ja tässä voisi muuten olla yksi puvustuksen Oscar-ehdokkaista! Ihailin tässä eräänä päivänä kaikkia laatimiani otsikoita ja huomasin, että olen käyttänyt niissä paljon viittauksia muihin teoksiin. Päätin siis laatia iloksenne pienen haasteen. Tiedätkö miten ne liittyvät kyseiseen kulttuuritekoon?

Saa kommentoida, vaieta, huijata, googlata tai vain odottaa vastauksia. Tässä ne ovat, kaikki intertekstuaaliset otsikkoni tähän mennessä. Suluissa kulttuuriteko, johon ne kuuluvat. Ystävyyden talo Tää on se ilta! Elokuvamuisti Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys Kundi kuin kameleontti Rango They shoot squirrels, don't they?

Winter's Bone Oi ihana Verona! Unelmieni mies Mummoilu on vasta mukavaa Anni Nykänen: Mummoilu on vasta mukavaa. Lähettänyt pentukissa klo 0. Messut toteutettiin täysin vapaaehtoisvoimin kun kävi ilmi, ettei Tampereella aiota tänä vuonna järjestää kirjamessuja.

En yhtään ihmettele, ettei kirjamessuja enää Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa tamperelaisittain Pirkkahallilla haluta järjestää. Marmatin jo aiemmin täällä siitä, miten Henki ja Elämä -kirjamessut pilattiin, tuhottiin, revittiin ja raiskattiin siirtämällä ne Pirkkahalliin ja alkamalla ottaa sisäänpääsystä maksu.

Kävin uudistetuilla messuilla ensimmäisen kerran kun ne järjestettiin, mutta olin pettynyt. Henkeä ja elämää ei ollut enää, messut olivat käytännössä sama tapahtuma kuin Helsingin kirjamessut joille teemme vuosittain matkan lukupiirin kanssa , mutta pienemmät. Eikä niiden suosio ollut lainkaan samaa luokkaa kuin Siperiassa järjestettyjen Henki ja Elämä -messujen, Helsingin kirjamessuista nyt puhumattakaan.

Niinpä, uudet ilmaiset kirjallisuustapahtumat ovat aina tervetulleita. Valitettavasti tänä viikonloppuna osuivat päällekkäin Vihtorin kirjaston kirjamessut, Naiskulttuuripäivät ja Tampere Kuplii, joten päivä meinasi mennä kiireiseksi sukkuloinniksi ja NaKuilun jouduin jättämään kokonaan väliin. Kävimme kuitenkin uskollisen ystäväni, tiikerin päiväunen ja Karibian aurinkoni kanssa kuuntelemassa messujen avajaislöpinät ja ensimmäisen Lause-Finlandian jaon.

Tapahtuman tuottaja Jussi Lähde juonsi tyylikkäästi Reinoissa ja Marko Kulmala, joka valitsi Lause-Finlandian voittajan, oli symppis ja osasi pitää puheet hyvin aisoissa. Vasemmalla kirjailija ja tuottaja Marko Kulmala ja oikealla Vihtorin kirjamessujen tuottaja Jussi Lähde. En pitkästytä lukijoitani listaamalla kaikkia Lause-Finlandia-ehdokkaita, koska kaikkien ehdokkaiden hienoutta oli vain yksinkertaisesti vaikea ymmärtää ja Kulmalan perustelutkin soljuivat osittain ohi korvien.

Oma ennakkosuosikkini oli kuitenkin Tuomas Kyrön "Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Toinen suosikkini oli Esko Valtaojan lause: Se vain on kaunis.

Lause-Finlandian voitti kuitenkin lopulta Petri Tammisen lause: Päätös varmaankin sekoitti pääni hetkeksi, koska missasin perustelut täysin, mutta ehkä lause puhuu lukijoille omaa kieltään. Minulle se ei puhu. Tamminen tuli itse noutamaan palkintonsa, jonka arvo on nolla euroa mutta sai hän sentään kukkia ja joka on siis maailman pienin kirjallisuuspalkinto.

Tamminen sanoi, että olo on kuin olisi juossut maratonin, tullut viimeisten joukossa maaliin ja saanut sitten kuulla, että otti kymmenen kilometrin kohdalla tyylikkään askeleen. Oikealla Lause-Finlandian voittaja Petri Tamminen. Petri Tammisen teoksia usein hehkutetaan kirjallisuuden luennoilla ja Enon opetukset oli jopa Finlandia-ehdokkaana.

Kuunneltuani kirjan äänikirjana täytyy kyllä tunnustaa, etten ymmärrä miksi. Mutta en useinkaan ymmärrä, miksi tiettyjä kirjoja arvostetaan niin kovin. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, joka myös oli Finlandia-ehdokkaana, oli erittäinen tuskaista luettavaa. Enkä todellakaan halua nähdä Pussikaljaelokuvaa, koska kirjassakaan ei tapahdu yhtään mitään. Alexandra Salmelan teos 27 eli kuolema tekee taitelijan oli myös Finlandia-ehdokkaana ja siitä taas pidin kovasti Mutta en halua tässä nyt kritisoida arvostettuja kirjailijoita, vaan pikemminkin sanoa, että juuri siksi opiskelen kirjallisuutta: Ennen kuin loikkasimme kirjallisuudesta sarjakuvan puolelle, ratsasimme myyntipöydät, joita oli valitettavan vähän, ja kävimme kuuntelemassa hetken verran Perussuomalaisten puolelle loikanneen Veltto Virtasen eläväistä kertomusta hänelle tärkeästä kirjasta, joka oli Nietzschen Näin puhui Zarathustra.

Virtanen oli verhoutunut yltä päältä Beatlesiin paita ja kolme rintanappia ja oli yhtä tyylikäs kuin aina! Kesken jäänyt elämä   Lukupiirikirja, eli siis jälleen kirja, jota en olisi ikinä itse valinnut. Kävin katsomassa leffan silloin kun se pyöri teattereissa, ja sekin oli muistaakseni tylsä. Voisi siis kuvitella, että myös kirja olisi tylsä. Tylsyys ehkä kuitenkin sopii paremmin kirjallisuuteen kuin elokuviin. Niinpä tämä lukukokemus ei jäänyt pelkästään nihkeäksi.

Jean leffassa Jennifer Lopez ja hänen tyttärensä Griff ottavat hatkat asuntovaunustaan kun Jean saa taas kerran silmänsä mustaksi. He lähtevät hyvissä tunnelmissa roadtrippailemaan, mutta kun auto hajoaa, täytyy keksiä jotain pysyvämpää.

Jean vie tyttärensä kuolleen aviomiehensä isän luokse tuppukylään, josta on itsekin alkujaan kotoisin. Isoisä ja pojantytär eivät ole kumpikaan tienneet toistensa olemassaolosta ja molemmat tutustuvat mielellään toisiinsa ja viihtyvät yhdessä.

Einar-isoisä ei kuitenkaan voi sietää Jeania silmissään, koska syyttää tätä vuosien jälkeenkin poikansa kuoleman aiheuttamisesta. Oman herttaisen maalaislisänsä tarinaan tuo Mitch, Einarin vanha rintamakaveri, jonka karhu on raadellut lähes hengiltä. Kirjassa ei tapahdu juuri muuta kuin ihmisluonnon pohdintaa ja se, että tuo kyseinen karhu napataan kiinni lähistön eläintarhaan. Pakollisen visiittinsä tarinaan tekee uudestaan myös Jeanin hakkaajapoikaystävä. Tunnelma on tässä kirjassa mukavan leppoisa kaikista repivistä tuskanpurkauksista huolimatta.

Jopa pesukarhuja pyörii perhepiirissä. Vähän lukemista kieltämättä häiritsi se, että kuvittelin Jeanin koko ajan J'lo: Niin ja muuten, kirjassa ei sanallakaan viitata siihen, että Jeanissa virtaisi latinoverta.

Lähettänyt pentukissa klo 1. Huomenna on se päivä   Lukaisin tämän pinkkikantisen sarjakuvateoksen maanantaina bussimatkan ja työpäivän aikana ja tykkäsin siitä kovasti. Lainasin jälkimmäisen juuri kirjastosta, mutta en ole ehtinyt vielä käydä sen kimppuun. Palkinto jaettiin tänään Tampereen yliopistolla Tampere kuplii -tapahtuman yhteydessä. Olisin halunnut mennä seuraamaan palkinnon jakoa, mutta sen sijaan kärvistelin viereisessä luentosalissa kirjallisuuden luennolla. Lohduksi sentään bongasin voittajat valinneen M.

Albumi perustuu Sanna Ala-Ojalan peruskoulun aikaisiin päiväkirjamerkintöihin ja siitä välittyy hyvin yläasteikäisen tytön ajatusmaailma ihastuksineen ja kaveriongelmineen. Enimmäkseen sarjakuva koostuu ruuduista, joissa tyttö esiintyy yksin kuin puhuen kameralle.

Näistä ruuduista tulee kuitenkin kivasti esiin se miten ihminen ilmeilee ja elehtii puhuessaan. Siirtyminä ajasta tai ajatuksesta toiseen toimivat koko sivun kokoiset kuvat jostain yksityiskohdasta tai tilanteesta. Mitään varsinaista juonta tarinalla ei ole, mutta kyseessä on jonkin sortin kasvukertomus.

Takakannessa Ala-Ojala toteaa, että yhtäkään näistä hetkistä ei vaihtaisi pois, ainuttakaan ei haluaisi elää uudelleen. Sain viimein teatterivuoden polkaistua käyntiin ja voin olla ylpeä itsestäni. Tukkateatterin tilat ja Silmänkääntäjän ryhmä olivat minulle uusia tuttavuuksia. Välillä sitä saa oikein yllättyä siitä mitä kaikkea Tampereelta vielä voikaan löytyä. Tänään minulle selvisi mm. Näytelmä kertoo Englannin kuninkaasta, jolla on oma miespuolinen suojattinsa, jota koko muu valtakunta vihaa.

Gaveston, jota Henri Jokinen mielestäni hienosti tulkitsee, on kyllä jotenkin olemukseltaan niin limainen mies, että kuninkaan viehtymystä häneen on vaikea ymmärtää. Kuningas vaikuttakin olevan täysin rakkauden sokaisema, eikä tunnu välittävän valtakunnastaan ollenkaan, kunhan vain saisi pitää Gavestoninsa. Kuningatar on onneton, koska kuningas ei rakasta häntä, ja koko homma muistuttaa lopulta Kauniita ja rohkeita, kun kuningattarella on suhde Mortimerin kanssa,  joka myös haikailee Gavestonin perään, vaikka julkisesti lietsookin homovihaa ja vallankaappausta.

Herkullisinta koko näytelmässä on tietysti kirkon panos asioihin, ja arkkipiispaa esittävä Terhi Romo on uskomattoman hilpeä ja ilmeikäs roolissaan. Vaikka sivumennen sanoen kirkko joka ei hyväksy homoja ei kovin helposti hyväksy naispappejakaan. Mutta luultavasti roolitus johtuu Silmänkääntäjän miespulasta. Aina kun arkkipiispa oli äänessä viihdykettä riitti.

Kuitenkin aika pian puolivälin jälkeen koko näytelmä alkoi puuduttaa ja sitä pitkitettiin ja pitkitettiin kauan sen jälkeen kun loppuratkaisu oli jo selvillä. Valot sammutettiin ja sytytettiin loppupuolella ihan liian monta kertaa ja rönsyilevästä lopusta olisi voinut karsia paljon. Kyseessä oli lopulta kunnon shakespearelainen tragedia. Näytelmässä käytettiin kekseliäästi sateenvarjoja aseina ja kilpinä, mutta kaasunaamareihin ja muoviin verhoutuminen ja homokuninkaan ruiskiminen suihkupullolla meni yli hilseen.

Lopussa uskonnollinen kappale toimi ihan kivasti ironisena elementtinä. Tämä ehti valmistua ennen sitä. Ensinnäkään tässä maailmassa ei ole enää ollenkaan coolia tykätä Hanna Pakarisesta - ja joissain piireissä se ei ole koskaan ollutkaan. Toiseksi, onhan tämä aika säälittävää meininkiä, että minut saa houkuteltua keikoille enää vain alennusmyyntien varjolla tai solidaarisuudesta kaverille.

Olen kuitenkin tykännyt Hannasta siitä ensimmäisestä Idols-koelauluhetkestä lähtien ja kuluttanut joskus puhki hänen levyjään. En ole moneen monituiseen vuoteen nähnyt Hannaa livenä, joten Megasale tarjosi kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Täytyy sanoa, etten erityisemmin arvosta Hannan siirtymistä suomenkieliseen lyriikkaan. Alun totuttelun jälkeen lauleskelu alkoi kuitenkin kuulostaa ihan hyvältä. Eniten keikassa häiritsivät artistin vaatteet. Hannalla täytyy olla stylisti joka on joko sokea tai ilkeä. Muistan monelta aiemmalta keikalta sen, että Hannalla on aina ollut rumia, omituisesti istuvia pussittavia säkkejä, jotka ovat poikkeuksetta mustia.

Euroviisut olivat poikkeus, niihin oli tietysti panostettu näyttävällä mekolla. Mustassa värissä ei ole mitään vikaa, mutta jotenkin Hanna onnistuu aina pukeutumaan täysin väärän muotoisiin vaatteisiin, jotka saavat hänet lihomaan. Lähes kolmituntisen sohvamaratonin jälkeen tuntuu siltä, että olen tehnyt Todellisen Kulttuuriteon.

Tiesin leffasta etukäteen sen, että se on vanha, superpitkä, kertoo mafiasta ja että siinä löydetään hevosen pää sängystä. Katsoessani sitä bongasin kuitenkin monia juttuja, joihin Gilmoren tytöissä viitataan. Kyseessähän on siis todellinen klassikko, joka on IMDB: Marlon Brando, joka näyttää ihan pomoltani, on mafiaperheen pää, joka tyttärensä häissä hoitelee bisneksiä ja kähisee elämänohjeita tyyliin: Pomolla on poikia, jotka Al Pacinoa lukuunottamatta osallistuvat innokkaasti "perheyrityksen" pyörittämiseen.

Pacinon esittämä Michael on pojista se kapinallinen, joka ei halua osallistua hevosenpääjuttuihin, vaan yrittää elää kunniallista elämää rakastamansa naisen kanssa. Kun isäpappaa ammutaan ja käyntiin pyrähtää mieletön mafiasota, Michael joutuu kuitenkin ottamaan ohjat käsiinsä, eikä aikaakaan kun hän on jo täysin kovaksikeitetty ja perii lopulta Kummisedän tittelin.

Sori nyt, mutta kyllä saan spoilata 40 vuotta vanhan leffan. Matka tähän pisteeseen on mielenkiintoinen ja elokuva on oikeasti hyvä, vaikka sitä niin kauan kammoksuin. Ensimmäinen tappo sävähdyttää, toinen säälittää, kolmas turhauttaa ja viidennentoista kohdalla sitä huutaa "Noi on ihan moraalittomia!

Varsinainen lahtaamisleffa totta vieköön, mutta viihdyttävä, uskomatonta kyllä. Vanhoille elokuville tyypillinen rauhallinen etenemistahti, pääpaino dialogissa ja tarinan eeppisyys takaavat hyvän elokuvaillan. Unelmieni mies   Vaikea kuvailla niitä fiiliksiä joita tämä kirja minussa herätti. Luin taas ihan tajuttoman kauan, vaikka kirja on tosi lyhyt, ja tätä oli mukavaa lueskella luku kerrallaan aina välillä kiireiden lomassa.

Lähinnä tästä jäi käteen sellainen tunne, että kirja on niin yhdentekevä kuitenkin hyvällä tavalla, toisin kuin esimerkiksi Candace Bushnellin Neljä blondia , että minun on täytynyt missata jotain ja oikeasti se onkin tosi syvällinen. Fiilis vain pahenee kun lukee kirjan saamia ylistäviä arvosteluja. Se on aika kunnianhimoinen pyrkimys, jossa Sittenfeld onnistuu hyvin luoden pieniä tuokiokuvia Hannahista eri ikäisenä.

Jokainen luku kertoo ikään kuin oman pienen tarinansa ja seuraavassa luvussa tuodaan kuin ohimennen esiin, mitä tärkeää lukujen välissä on tapahtunut. Kirjan juoni on siis todella, todella yksinkertainen ja banaali.

Alussa Hannah majailee tätinsä luona, koska perheen isä on heittänyt perheensä pihalle ja avioeroa viritellään parhaillaan. Isä on hallitseva tuulenpuuska, tornado, pyörremyrsky, siis ylipäänsä säätila, jonka mukaan on elettävä. Isä jättää Hannahiin traumoja, joista hän ei tahdo päästä yli koko tarinan aikana. Lisäksi Hannahilla on rumat silmälasit, isot tissit ja kaikki muut teini-iän ongelmat, minkä takia hän ei usko koskaan saavansa poikaystävää.

Kun hän lopulta saa, ei hän usko sitä siltikään, eikä osaa arvostaa miehen hyväntahtoisuutta. Seuraavaksi hän säntääkin erikoislaatuiseen vapaaseen suhteeseen, jossa mies kohtelee häntä huonosti, mutta tuo säpinää elämään. Tietenkin Hannahilla on myös ylen kaunis ja fiksu sisko ja seksiä tihkuva miestennielijäserkku, jotka saavat Hannahin tuntemaan itsensä alituiseen kömpelöksi ja rumaksi. Kaiken takana kummittelee koko ajan pakkomielle pojasta, jonka kanssa Hannah kirjan alkupuolella viettää automatkan verran aikaa ja rakastuu.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän viimein ottaa ratkaisevan askeleen tavoitellakseen unelmiensa miestä, ja kirja huipentuu Hannahin kirjeeseen, jossa hän selittää viimeiset vaiheensa entiselle terapeutilleen.

En vielä spoilannut mitään kovin raskauttavaa, mikäli joku haluaa lukea kirjan. En siis myöskään kerro miten kaikessa käy ja kuinka asiat järjestyvät, mutta vihjaan, että kyseessä on erittäin tavanomainen kasvutarina.

Hannah oppii hyväksymään itsensä, pukeutumaan ja meikkaamaan paremmin, pääsee katkeruudestaan ja muuttuu kaikin puolin kivemmaksi ihmiseksi tehden matkan varrella erikoisiakin valintoja. Sittenfeldin edellinen romaani Prep - elämänkoulu on ollut vuosia hyllyssäni ja luin sen joskus nelisen vuotta sitten kun olin juuri eronnut, ja vollotin koko ajan.

En muista kirjasta juuri mitään, mutta surumielinen fiilis on jäänyt voimakkaasti mieleen. Luultavasti tosin surumielellä on enemmän tekemistä minun kuin kirjan kanssa, mutta jos nyt oikein muistan, kirjan sankarittarella Leellä on hyvin samanlaisia ongelmia kuin Hannahilla - uskoakseni jopa niitä liian isoja tissejä myöten. Pakkomielle johonkin poikaan liittyen oli myös iso osa juonta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat katoliseen sisäoppilaitokseen ja tiivis yhteisö ja lyhyempi ajanjakso kuin Unelmieni miehessä luovat jotenkin tiiviimmän tunnelman ja kirja pitää otteessaan paremmin.

Jos Sittenfeldiin siis haluaa tutustua, suosittelen mieluummin Prepin lukemista. Maaliskuun jälkeen summan pitäisi laskujeni mukaan olla Eihän tässä sitten kovin pahasti jäljessä olla. Pari kulttuuritekoa tulossa heti kun ehdin kirjoittaa. Stand up-keikka kesti alle puoli tuntia ja oli melkoinen pettymys, mutta avokätisesti jaetut drinkkiliput tekivät tilaisuudesta silti ihan kivan.

Oli myös hauska käydä katsastamassa Ilona ennen varsinaista aukioloaikaa, sillä se ei oikein vaikuta paikalta johon useinkaan muuten eksyisin.

Olisin kyllä halunnut mennä katsomaan Pandoraa sinne viikko sitten perjantaina, mutta se sataan kertaan mainittu rahapulani esti aikeen.

Fredin läpät eivät oikein uponneet, ei edes suomenruotsalaisten itseironisointi. Kai aiheesta nyt muutakin olisi irronnut kuin "pappa betalar"- ja homojutut? Varmaan yli puolet keikasta kului koirista vitsaillen, eikä chihuahuastakaan ihan kauhean jännittäviä vitsejä revitä minuuttitolkulla.

...

Meis homoseksuaaliseen saa vierasta sexshop

helmikuu Jokainen ymmärtää että luvulla syntyneen homoseksuaalin tarina pitää . Tarina ja ooppera olivat meille entuudestaan tutut Finnkinon MET-esityksistä, Trubaduuri lähti aamulla reippaasti töihin ja minä päätin lähteä kaupungille Päädyin sitten kirjoittamaan miehestä roolien vankina seksissä. Blogi: Kirjava kukko. Avasin Bloggerin (); Se on loppu nyt (); Elokuva: Tarzan 2 (); vuotiaan Velman lukulista (). kaupalla huumoria. Jaynessa moiseksi ja kieltäytynytkin muutamasta tyhmän vaa- leaverikön roolista ka -elokuva Gli amori d´Ercole eli The Loves of Hercu-.

SUOMI HOMOSEKSUAALISEEN ALASTON PUH SEX