Hieronta espoon homoseksuaaliseen keskus ilmaisseksi

Papit ja papittaret kirkot Papit ja papittaret kirkot työpakjoiksi. Vielä muutama vuosikymmen Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomen irtolaislain avulla pystyttiin taistelemaan prostituutiota, kerjäystä ja muita lieveilmiöitä vastaan. Onko irtolaislaista enää mitään jäljellä?

On onnetonta, jos ulkomaalaisia seksin myyjiä haastattelevat vain lehtimiehet - heidän sijasta haastattelijoina pitäisi olla poliiseja, jotka voisivat pidättää heistä ainakin paperittomat. Koska siirtolaisten määrä on Suomessa kasvanut kovin suureksi ja muuttanut muotoaan, nyt tarvittaisiin nopeasti kunnollinen irtolaislaki. Nyt kirkko mukaan, seksin Nyt kirkko mukaan, seksin myynti on lailistettava!!! Pitäisi olla suvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä ja rikastaa kulttuuriamme!

On jokaisen oma asia mitä tekee makuuhuoneessaan, aikuiset ihmiset saavat tehdä mitä haluavat, nyt satenkaarenväki mukaan! Ja miksi meillä on Ja miksi meillä on huumeruiskujen vaihtopisteet, muttei käytettyjen kondomien vaihtopisteitä? Ovatko prostituoidut vähemmän tärkeitä, kuin huumeiden käyttäjät? Eikö valtiota kiinnosta seksityöntekijöiden turvallisuus ja terveys? Irtolaisuus, kerjääminen ja Irtolaisuus, kerjääminen ja prostituutio on sallittua. Eläköön vapaa liikkuvuus ja kulttuurien rikkaus.

Olisiko tämä sitä hei me Olisiko tämä sitä hei me tienataan tällä työllistämistä jota tehdään hyväksymällä kielteisenmaassaolo päätöksen saaneiden maahantunkeutujien osaamista? Halutaanko tällä ohjata kantasuomalaistenkin ajatuksia uuden ammatinvalinnan piiriin?

Mitkä ihmeen "uuspaperittomat Mitkä ihmeen "uuspaperittomat"? Paperit joko on tai niitä ei ole, ei se liity uutuuteen tai vanhuuteen. Suuri osa tp-hakijoista on "hukannut" paperinsa tahallaan matkan varrelle eli eivät siis edes ole oikeasti paperittomia, vaan omat paperit on tuhottu tp-paikan toivossa.

Kun joku keksisi edullisen ja varman maailmanlaajuisen dna-testauksen tietokantoineen, poistuisi paperittomuuden ongelma kokonaan. Valehtelulle ei jäisi enää tilaa ja maasta toiseen voisi siirtyä vain esittämällä paperit tai antamalla dna-näytteen vaivattomasti esim. Ihmisiä joka päivä syntyy Ihmisiä joka päivä syntyy enemmän kuin noita testejä ehdittäisiin tehdä. Puhumattakaan niiden hinnasta, eivät maailman kaikki rahat riittäisi 7 miljardin ihmisen testiin.

Puhumatta siitä, kuka hullu käyttäisi triljoonia euroja pelkästään testeihin, kun samalla rahalla voisi parantaa ihmisten elinolosuhteet, niin ettei ihmisten ylipäätänsä tarvitsisi paeta omasta kodista. Jos ei valtiomme maksama täys Jos ei valtiomme maksama täys elatus riitä, niin siitä vaan, tehköön mitä lystää ja ketään ei kiinnosta!

Öljynporausalan ammattilaiset Öljynporausalan ammattilaiset osaavat letkun käytön myös pimeässä yössä. Ammatti-ilmoitukset turvapaikkahakemuksissa ovat ainakin näiden osalta ilmeisesti osittain totta? Jos tarina on yhtään totta, niin yllättävän paljon on homoseksuaaleja Suomessa. Artikkelin mukaan jokaisesta vastaanottokeskuksesta löytyy siis muutamasta aina kymmeniin seksityöläistä ja asiakkaita riittää kaikille.

Eipä ihme, että maasta on löytynyt turvapaikkojen myöntämiselle höveliä ja suopeata joukkoa. Tästähän pääsee vetämään johtopäätöksiä suopeuden ja homoseksuaalisuuden yhteydestä.

Arabimaissa sukupuolitaudit ovat niin paljon yleisempiä kuin Pohjoismaissa tähän asti joten kuinka itsetuhoinen suomalainen voi olla, että lähtee niihin arvontoihin pelikuponkinsa kanssa pelaamaan? Samoin kuin Afrikkalaiset Samoin kuin Afrikkalaiset prostituoidut olivat jakaneet Helsingin keskustan reviireihin ja olivat puukottaneet toisen prostituoidun, kun hän eksyi niiden alueelle.

Niin tässäkin tapauksessa todennäköisesti he myyvät seksiä vain omille, eli niille Afrikkalaisille, jotka asuvat täällä vakituisesti ja ovat saaneet pysyvät oleskeluluvan. Kyllä siinä on asiakkaana Kyllä siinä on asiakkaana ihan tavallisia kokeilun haluisia perheellisiäkin miehiä. Pois vaan kaikki paperittomat Ja ihmisten hädänalaista Ja ihmisten hädänalaista tilaa hyväksi käyttävät pervot ja latvalahot kiittävät!

Ihmiset ovat myyneet ja Ihmiset ovat myyneet ja ostaneet seksiä kautta maailman sivun , milloin milläkin perusteella. Hädänalaisiksi katsottuja tilojakin on erilaisia. Onko tietoisesti tehty valinta eli jääminen maahan joka turvapaikkaa ei myönnä ja jossa normaalia työpaikkaa ei voi hakea oma päätös joka johtaa nyt puhuttuun hädänalaiseen tilaan?

Rahattoman paperittoman on vaikea tulla toimeen yhtään missään. Jos ihminen valitsee tuon osan kuitenkin ja sen seurauksena itsensä myymisen sen sijaan että palaisi takaisin kotimaahansa, ilmaisella lennolla , rahapussin kanssa , katson että asia on sitä myöten selvää. Suo siellä, vetelä täällä. Kun lähtee sutta pakoon voi tulla karhu vastaan. Missä raato, siellä saalistaja. Ihminen on ihmisen susi.

Ihminen voi pyllistellä vaikka koko päivän pyhäkössä rukoilemassa, mutta eipä näytä mikään asia muuttuvan. Otan hyvät puolet kaikista kulttuureista. Suomalaisesta kulttuurista olen ottanut sisukkuuden. Olen aina ollut sellainen, että jos haluan jotain, teen sen eteen töitä.

Toivoisin että tulevaisuuden Suomessa opittaisiin hyväksymään erilaisuutta. Tuntuu että vihan määrä on kasvanut niin paljon. Monet eivät uskalla ottaa asioita esille, minkä takia vihapuhe vain jatkuu. Erilaisuus opettaa uusia asioita, pelastaa ja on ihailtavaa. Sitä on vaikea selittää. Pitää olla erilainen, ei vain samaa massaa.

Kun noin seitsemän vuotta takaperin löysin poikani kuolleena, koko maailma romahti käytännössä alta. Tapahtuma tuli täytenä yllätyksenä, enkä olisi ikipäivänä osannut kuvitella kohdalleni mitään vastaavaa. Samalla kun elämän raakuus ja julmuus iskivät vasten kasvoja, valtasi olon valtava ikävä.

Niko tuli todella hyvin juttuun kaikkien ihmisten kanssa. Ikään katsomatta hän tervehti naapurit ja tutut ja jäi jututtamaan aina, jos aikaa liikeni. Muistan hänet sosiaalisesti lahjakkaana ilopillerinä, joka kulki aina pieni pilke silmäkulmassa.

Meillä oli lämpimät ja läheiset välit pojan kanssa. Niistä ajoista on paljon hyviä muistoja. Monta vuotta meni, ennen kuin kykenin metsälle ilman vakikaveria. Vieläkin vuosittain elokuun Alkuvaiheessa aika tuntui matelevan ja suru vei kaikki voimat. Sairastuin todella vakavaan traumaan. Olin puolitoista vuotta niin huonossa kunnossa, etten esimerkiksi kyennyt käymään yksin suihkussa tai ajamaan autoa. Tuo aika oli todella raskasta myös muulle perheelle.

Tein paljon töitä, että luottamus selviämiseen syntyisi. Näin jälkeenpäin ajateltuna terapia oli minun pelastukseni. Muutoin tuskin olisin enää selvinnyt työkykyiseksi. Aikoinaan itsemurha on ollut tabu, ja se on tietyllä tavalla sitä edelleenkin. Päätimme kuitenkin vaimon kanssa heti alkuun, ettemme aio peitellä asiaa. Puhuimme avoimesti tapahtuneesta ja saimme todella paljon tukea sekä ystäviltä että tuttavilta. Myös Nikon laajasta kaveripiiristä kävi nuorukaisia pitkään kylässä. Jotkut ihmiset ovat välillä todenneet minun selvinneen hyvin.

Olen kuitenkin aina vastannut, ettei tällaisesta kokemuksesta selviä koskaan. Asian kanssa oppii elämään, mutta surua ja ikävää kantaa mukanaan hautaan asti. Muutama vuosi pojan kuoleman jälkeen lähdettiin vaimon kanssa mukaan vertaistukitoimintaan.

Ajattelin, että jos voin tarjota apua tai lohtua edes yhdelle ihmiselle, olen täyttänyt tehtäväni. Vertaistukityö toki ottaa, mutta siitä saa myös paljon itse. Vertaiskohtaamisissa kuulee muillakin olevan samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Se auttaa myös itseä sanoittamaan tunteitaan paremmin.

Kun joutuu kohtaamaan ja läpikäymään tällaisen menetyksen, sitä ajattelee, että Nikon elämä olisi voinut vielä jatkua. Kysymyksiä ja itsesyytöksiä pyörittelee toisinaan vieläkin. Välillä tuntuu, että tässä elämässä on joutunut vähän liian koville. Meillä oli neljä lasta, joista jokaisella on aina ollut oma paikkansa sydämessäni. Nikon kuoleman jälkeen perhe on lähentynyt entisestään, mikä on ollut myönteistä. Kuljen kuitenkin täällä kuin sydämestä puuttuisi neljäsosa.

Vammaiset kohtaavat yleisesti aika paljon tietämättömyyttä ja tahatonta syrjintää, mutta mua syrjitään oikeasti todella vähän. Diskriminaatio liittyy hirveästi siihen, mikä vamma on kyseessä. Jos olet pyörätuolissa ja ihan skarppi, syrjintää esiintyy koko ajan vähemmän ja vähemmän.

Se liittyy myös siihen, minkälaista elämää mä elän: Helsingissä julkinen liikenne on saavuttanut metron ja bussien suhteen melko hyvän tilanteen. Junat ovat oma saagansa, koska niissä on niin vähän tilaa apuvälineille tällä hetkellä. Vältän junamatkustamista juuri sen takia, että on äärimmäisen kiusallista joutua siirtelemään lastenvaunuja pois pyörätuolipaikalta.

Lentämisen suhteen tilanne on taas parantunut ihan dramaattisesti mun aikana, ja tässä on EU: Helsingin yliopiston suurin ongelma esteettömyyden suhteen on se, että infra on hirvittävän vanhaa. Siinä on tapahtunut paljon edistystä yliopiston puolelta, mutta vammainen opiskelija joutuu näkemään hirveästi ylimääräistä vaivaa sen selvittelyyn, mihin pääsee ja mihin ei. Yliopistollahan tehdään kaikkea muutakin kuin opiskellaan, ja ydinongelma on se opiskelun ulkopuolinen toiminta.

Yliopistolla pitää tutustua ihmisiin ja verkostoitua, ja se on aika työlästä, jos ei pääse minnekään. Ihmiset eivät aina ymmärrä, että jos paikkoihin pääseminen on erillinen ja hirveä performanssi, se on sosiaalisesti vaivaannuttavaa. Yliopiston on julkistoimijana pakko pitää jossain mittakaavassa huolta esteettömyydestä, mutta ylioppilaskunnassa se vaatii paljon isomman muutoksen. Verkostoitumisen mahdollistaminen esteettömällä infralla on tärkeää vammaisten menestymiselle koulu- ja työelämässä.

Tulevaisuudessa näkisin keskeisenä myös sosiaaliturvajärjestelmän reformin, sillä monen vammaisen olemisen ja työnteon esteet liittyvät hankaliin etuihin ja palveluihin. Multidiskriminaatio on lisäksi yksi ongelma, sillä vammaisissakin on esimerkiksi HLBT-väkeä yllättävän paljon. Muutoksia tapahtuu, mutta vain piinallisen hitaasti.

Tällä hetkellä Suomessa on vain kaksi naispuolista yliopiston rehtoria: Hankenin Karen Spens ja minä. En syyttäisi naisia itseään siitä, että he eivät ole hakeutuneet johtotehtäviin. Naisilta on ehkä puuttunut se rohkaisu, jota itse kyllä sain sekä hakiessani Helsinkiin dekaaniksi että siinä vaiheessa, kun minua pyydettiin Tampereelle rehtoriksi. Tie rehtoriksi kulkee usein dekaanikausien kautta.

Jotta onnistuisi johtajana, ympärillä pitää olla työyhteisö, joka tukee ja arvostaa. Johtotehtävissä kohtaa aina myös sellaista päätöksentekoon tai päätöksenteon valmisteluun vaikuttamista, jossa huomaa jääneensä syrjään. Silloin johtaja voi epäonnistua yksinkertaisesti sen takia, ettei enää nauti yhteisön ja tärkeimpien kumppaniensa luottamusta. Tampereen yliopiston sisällä en ole kokenut, että olisi vaikeaa olla nainen johtotehtävissä — mutta minä olenkin kolmas naisrehtori peräjälkeen.

Monet muut yliopistot ovat toisenlaisia. Tampere 3 -prosessissa yhdistyy kolme korkeakoulua, joista Tampereen yliopisto on suurin. Tässä prosessissa on mukana niin voimakkaita intressejä, että monenlaisia keskusteluja on käyty myös suljettujen ovien takana.

Minusta niissä on selvästi näkynyt myös sellainen poissulkeminen, jossa sukupuolellakin on ollut merkitystä. Tuntuu paradoksaaliselta havaita lasikattoja sellaisen tehtävän hoitamisessa, johon on kuitenkin päässyt rikkomatta lasikattoja.

Jos muu porukka muodostuu miehistä, ainoan naisen jättämisen ulkopuolelle voi perustella vaikka sujuvalla vuorovaikutuksella. Me olemme Suomessa korkealla hyvän hallinnon mittareissa, ja lakipykäliä rikkovaa korruptiota tapahtuu vähän. Sen sijaan meillä on verkostomaista ja epävirallista hyvä veli -toimintatapaa, joka ilmenee sopimisena ja asioiden junailuna — joku on kuvannut sitä suomalaiseksi korruptioksi.

Yleinen tasa-arvoetiikka ei ole sillä tavalla koodautunut, että se estäisi hyvä veli -verkostojen toiminnan. Suomessa on edelleen paljon virallisia ja epävirallisia johtoporukoita, joissa kaikki ovat miehiä. Sitten väitetään ihan suoraan, että naisen poissulkeminen on vain sattumaa. Jos tietoisesti toimitaan niin, että molemmat sukupuolet eivät ole tasa-arvoisesti edustettuina, siihen pitäisi olla aivan huippuerityiset syyt.

Johtotehtävässä tuntuu erityisen ikävältä olla vastuussa asioista, joista käydyssä keskustelussa on tullut sivuutetuksi. Olen kuitenkin aina katsonut kokonaisuutta, pyrkinyt erottamaan pienemmät asiat isommista ja uskonut siihen, että järkeviä ratkaisuja kannattaa viedä eteenpäin.

Koskaan ei saa luovuttaa. Olen mielestäni onnistunutkin, kiitos oman työyhteisön luottamuksen ja tuen. Yhdessä on tehty johdonmukaisesti työtä tieteen ja opetuksen hyväksi. Alkuun se oli shokki. Vaikka tiedon tasolla tiesin, että lääkkeet tehoavat, oli ensireaktio kuolemanpelko. Diagnoosin antanut lääkäri antoi olemuksellaan toivoa ja vakuutti heti alusta asti, ettei mitään hätää ole.

Nuo varhaiset, negatiiviset mielikuvat jylläsivät pitkään takaraivossa. Heti diagnoosin jälkeen elämä supistui huomattavasti. Kaikki odotukset ja ajatukset siitä, mitä voisin elämälläni tehdä, kariutuivat. Pidemmän päälle minua häiritsi, kun koin kantavani jotakin hirvittävää salaisuutta. Aloinkin hiljalleen jotenkin sisäisesti syrjiä itseäni. Meni todella pitkään ennen kuin ymmärsin, että tartunta oli täysin sattumaa.

Minä olin siihen syytön. Alun perin olin päättänyt, etten koskaan kertoisi vanhemmilleni. Onneksi muutin mieltäni, koska se oli yksi vapauttavimmista kokemuksistani. Kaikki pelot läheisten hylkäämisestä tai tuomitsemisesta osoittautuivat turhiksi.

Huomasinkin pikkuhiljaa, että mitä useammalle ihmiselle jaoin asian, sitä merkityksettömämmäksi se alkoi muuttua. Ymmärsin olleeni itseni pahin syyttäjä. Tiedän kuitenkin olleeni tässä asiassa todella onnekas: Koska Suomessa hoito on niin tasokasta, HIV-infektio on täällä todella hyvin hallittavissa oleva, krooninen sairaus. Siksi Suomessa asuvien tartunnan saaneiden ongelmat eivät ole samanlaisia kuin vaikkapa kehitysmaissa elävillä.

Siellä lääkitystä ei ole usein saatavilla. Meille ongelmat tuntuvatkin olevan kummallisen abstrakteja: Esimerkiksi sairaudesta kertominen on periaatteessa täysin irrelevanttia, kun siitä ei ole vaaraa muille, itselleni eikä ympäristölle. Toisaalta siihen liittyy myös kääntöpuolena se, ettei ole välttämättä mahdollisuutta kertoa, vaikka haluaisi.

Suurena tukena matkan varrella ovat olleet niin läheiset kuin muut HIV-positiiviset. Pitkän prosessin jälkeen koen oppineeni hyväksymään tämän sairauden.

Koen, että tämän kokemuksen kautta olen herännyt uuteen tietoisuuteen yhä voimakkaammin: Ikinä ei voi tietää varmaksi, millaista taistelua ihmiset käyvät sisimmässään, ja millaisten asioiden kanssa he painivat. Toivon, että Suomessa asuvilta löytyisi avoimuutta toinen toistaan kohtaan, ja ennen kaikkea rohkeutta mennä ihmistä kohti. Työkaverit päiväkodissa ei meinanneet uskoa, kun kerroin, että Suomessa tosiaan joutuu vankilaan, jos kieltäytyy suorittamasta asepalvelusta.

Vastustan ajatusta siitä, että kansalaiset olisivat automaattisesti velvollisia suojelemaan tiettyä aluetta aseellisesti. Siviilipalvelus olisi ollut mulle vaihtoehto, jos sisältö olisi ollut järkevä ja kesto oikeudenmukainen, mutta nykymuotoisena se on luonteeltaan pakkotyötä. Asevelvollisuus kohtelee epätasa-arvoisesti sukupuolen ja uskonnon perusteella.

Lisäksi kansainvälinen yhteisö tuomitsee nykymuotoisen asevelvollisuuden. Nämä seikat yhdessä muodostivat tarpeeksi painavan syyn olla suorittamatta siviilipalvelusta tai hankkimatta C-papereita. Siksi päätin kieltäytyä, kannanottona. Aseistakieltäytymisestä seuraa rikosoikeudellinen prosessi. Sen tuloksena mut tuomittiin valvontarangaistukseen vuorokaudeksi. Kotiaresti rikkoo kodin tunnun. Se on tosi rankka kokemus, että omasta kodista tulee vankila, jossa ravaa viranomaisia valvomassa.

Venytin ja rikoin sääntöjä tarkoituksella, niin että rangaistus keskeytettiin. Jäljelle jääneet 99 päivää suoritin avovankilassa. Kasvotusten juteltaessa ihmiset suhtautuvat asiallisesti mun päätökseen, vaikka olisivatkin eri mieltä.

Netti on tietenkin ihan eri maailma. Ihmisillä on aika mielenkiintoisia mielikuvia totaalikieltäytyjistä ihmisryhmänä. Vastailin aika paljon vihapostiin, koska koin asiakseni oikoa sitä käsitystä, että totaalikieltäytyjä on työelämän ulkopuolella tai laajemmin yhteiskuntaa vastaan.

Tapaamani totaalikieltäytyjät ovat kaikki tehneet päätöksen eri syistä ja suhtautuvat rangaistukseen eri tavoin. Avovankilassa ihmistä kohdellaan mielestäni varsin hyvin. Lyhyt kokemukseni suljetusta vankilasta oli se, että siellä ihmisarvon menettää. Vanginvaatteet päällä suhun suhtaudutaan vankina — ei ihmisenä — ja voidaan aika heppoisinkin perustein evätä sulle kuuluvia oikeuksia.

Vankila oli mulle ikkuna toiseen maailmaan. Siellä tapaa ihmisiä, joihin ei siviilissä ikinä törmäisi. Se muutti mun kuvaa siitä, kuinka tasa-arvoinen Suomi oikeasti on.

Koen että on paljon eriarvoistavia rakenteita, jotka johtavat siihen, että ihmiset päätyy vankilaan. Monelle peti on pedattu jo tosi varhaisesta iästä, eikä todellisuudessa ole koskaan ollut mahdollisuutta olla osa tätä yhteiskuntaa. Noin kuusi vuotta sitten muutettuani Ranskasta Suomeen minulle selvisi, että luottotietoni olivat menneet.

Suomessa asuva äitini oli tietämättäni tehnyt nimelläni sähkösopimuksen itselleen ja jättänyt laskut maksamatta. Lisäksi hän oli tehnyt muitakin hankintoja nimissäni. Melko nopeasti tajusin, ettei kyse ollut aivan pienestä jutusta. Hain kuukauden ajan asuntoa tuloksetta. Onnekseni sain muuttaa kumppanini kämpille. En tiedä mitä muuten olisi tapahtunut. Monista arkisista asioista tuli kinkkisiä. Monia suurempia hankintoja oli vaikeaa tehdä, kun osamaksuvaihtoehtoa ei ollut.

En myöskään saanut esimerkiksi omaa puhelinliittymää tai kuntokeskuksen jäsenyyttä. Puhun edelleen prepaid-liittymällä, vaikka kiinteän liittymän ylläpito ei olisi maksukyvystäni kiinni. Oli todella nöyryyttävää kulkea paikasta toiseen tiedustelemassa kuntosalijäsenyyttä, mutta onneksi löysin yhden salin, jossa sopimus suostuttiin tekemään.

Suomessa luottohäiriöt tuntuvat olevan varsin yleisiä. Ymmärränkin, että jonkinlainen systeemi velkaantumisen korjaamiseen ja ennaltaehkäisyyn tulee olla. Itseäni on kuitenkin harmittanut, ettei tilanteessani ole otettu huomioon omaa syyntakeettomuuttani. Olen maksanut kaikki äitini velat pois jo kauan aikaa sitten ja minulla on kiinteät kuukausittaiset tulot. Olen pyrkinyt parhaani mukaan ratkaisemaan asian, vaikka moka ei edes ollut omani.

Olen ollut yhteydessä oikeuteen useita kertoja. Tiedusteluni ovat liittyneet asian uudelleenjärjestelyyn: En kuitenkaan ole vielä tullut kuulluksi asian tiimoilta. Voin vain kuvitella millaista olisi, jos kukaan ei olisi tukena. Omat ystäväni ovat alusta alkaen ymmärtäneet, vaikka olenkin saanut taistella byrokratiaa vastaan. Olen välillä miettinyt, että jos olisin sattunut olemaan joku vähän yksinäisempi tyyppi, en tiedä miten olisin selvinnyt.

En ihmettele, jos tällainen tilanne johtaa jonkun kohdalla vakavaan masennukseen, ja onhan tässä todella paha syrjäytymisvaara. Jos tässä mitään hyvää on ollut, niin minulle ei tule ollenkaan laskuja. Maksan kaiken aina kertaheitolla, mikä on ihan kelpo säästökeino. Rippikouluikäisenä ymmärsin olevani erilainen kuin muut ikäiseni pojat.

Isoäitini oli kuitenkin tuonut Suomeen fundamentalistisen MRA-liikkeen, jonka dogmien mukaan maailmassa oli kaksi pahaa: Niitä vastaan kaikkien kunnon kansalaisten tulisi taistella. Tätä imin itseeni vuosikaudet, ja se mursi itsetuntoni sekä mielenterveyteni.

Hakeuduin kirkon perhetyöntekijän puheille ja pyysin häntä muuttamaan minut heteroksi. Hän ohjasi minut kristillisen psykiatrin, Asser Stenbäckin , hoitoon.

Kyseisen psykiatrin mukaan homous oli kasvava yhteiskunnallinen uhka. Koska minulla ei ollut pääsyä minkäänlaisen asiallisen tiedon äärelle, otin hänen näkemyksensä ja hoito-ohjeensa vakavissaan. Pyysin kämppäkaveriksi heteroa, jotta minulle ei tulisi houkutusta tuoda miehiä kotiin.

Pidättäydyin rakkauselämästä ja seksistä vuosikausiksi. Itse jopa hakeuduin sähköshokkihoitoon, jossa potilaalle annetaan tuskallisia sähköiskuja. Niitä en onneksi loppujen lopuksi saanut. Pidän kidutuksena sitä kaikkea, mihin jouduin. Hurjinta on se, että minä itse antauduin tuollaiseen kidutukseen.

Vuonna , kun aloitin hoidon, Suomi oli kamala paikka. Silloin kirkko oli käytännössä homovastainen eheytysliike. Homoille ei ollut mitään tapaamispaikkoja, yleisiä vessoja lukuun ottamatta. Väkivallan kohteeksi joutuminen oli yleistä, kuten itseni ja Kai Sieversin vuonna julkaisemasta tutkimuksesta selviää.

Joka kuudes homomies--yli vuotiaista jopa neljännes--joutui hakatuksi. Itsekin jouduin jengiväkivallan kohteeksi kaksi kertaa. Varsinainen herääminen elämässäni tapahtui vuonna Tuolloin Yhdysvaltain psykiatriyhdistys ilmoitti aikomuksestaan poistaa homoseksuaalisuus sairausluokituksesta. Olin käynyt kalliissa psykoanalyysissa jo viisi vuotta, kun näin tuon tiedotteen.

Silloin minulle valkeni, että olin kiduttanut itseäni, ja lahjoittanut perintörahani etukäteen henkilölle, jota tänä päivänä nimitettäisiin eheytysterapeutiksi. Olin hyvin vihainen ja katkera siitä, että olin antautunut henkiselle ja hengelliselle väkivallalle. Olen koonnut kokemuksiani moniin teoksiin sekä vaikuttanut kirkon sisällä asenteisiin.

Yksilönä en ole saanut hetkeäkään rauhaa — aina on ollut joku taistelu käynnissä. Onneksi taistelu on ollut voitokasta viimeisinä vuosikymmeninä. Olen ihmeissäni ja tyytyväinen siitä, että Suomi on muuttunut radikaalisti parempaan suuntaan.

Tätä ei tunnista samaksi maaksi. Asenteiden muutokseen on vaikuttanut tutkimustiedon lisääntyminen, mutta ennen kaikkea se, että asianomaiset itse ovat aktivoituvat puolustamaan oikeuksiaan. Mun perheessä on ollut oma valinta haluammeko käyttää huivia vai emme. Pointtihan on se, että huivi suojaa sua ja sun identiteettiä. Suomen kulttuurissa sitä on vaikea ymmärtää, että huivi ja löysät vaatteet suojaavat naisia miesten katseelta. Mun vanhemmat on Bangladeshista, mutta olen syntynyt ihan Suomessa.

Päätin alkaa pukeutua huiviin vasta viime syyskuussa. Se lähti siitä, kun kävimme Saudi-Arabiassa pyhiinvaelluksella. Sen jälkeen kuuluisi noudattaa vielä enemmän Allahin sääntöjä.

Aluksi ehkä vähän pelotti, että mitäköhän kaikki ajattelee. Mun opiskelukaupungissa Lontoossa huivin käytön pystyi aloittamaan paljon rohkeammin, koska siellä oli niin monta muutakin ihmistä huivin kanssa.

Mietin, miten mun suomalaiset kaverit siihen reagoi. Mutta kaikki on ottaneet sen tosi positiivisesti, että kyllä mä oon kuitenkin yhä minä. Jotkut kaverit on vähän huolissaan: Toiset ovat kysyneet, miksi haluan käyttää huivia, kun olen yleensä niin avarakatseinen. Mun mielestä huivi ei alista mua mitenkään.

Huivin käyttö ei rajoita mua: Mä voin olla hyvin koulutettu tai korkeatasoisissa töissä, vaikka mä käytän huivia tai olen uskonnollinen. Lontoossa korkeammissakin viroissa on huivia käyttäviä ihmisiä, mutta Suomessa mitään sellaista ei pysty vielä ajattelemaan.

Toivon, että ihmiset alkaisivat pikkuhiljaa ymmärtää, että huivin käytössä on kyse vain mun ja Allahin välisestä yhteydestä. Se ei vaikuta kehenkään muuhun tai muuta mua miksikään. Jos mä noudatan niitä sääntöjä, niin kyllä mä pystyn tekemään kaikkea, mitä joku muukin pystyy. Lopulta kyse on uskosta sun sydämessä ja siitä, miten sä kommunikoit Jumalan kanssa. Jos Jumala hyväksyy sen, niin ei muilla ihmisillä ole siihen mitään sanottavaa.

Muutosta tarvitaan, koska kaikkia ihmisiä pitäisi kohdella samanarvoisesti. Se ei tällä hetkellä mun mielestä tapahdu. Suomi on kuitenkin silti tosi helppo maa olla verrattuna moniin muihin. Kaikkien pitää vain ymmärtää jossain vaiheessa, ettei meissä ole mitään pelättävää. Olen pienestä asti pelannut poikien kanssa samassa sarjassa jääkiekkoa.

Tytöille ei oikeastaan ollut tiimejä, kun neljävuotiaana aloitin pelaamisen. Ei se tuntunut mitenkään erikoiselta olla poikien mukana. Myöhemmin, kun siirryin junnuliigasta miesten sarjaan, media nosti esiin sen, että olen nainen. Siitä tulikin yhtäkkiä jokin juttu. Miesten kanssa pelaaminen on kivaa ja tykkään siitä. Nautin pelaamisesta paljon ja pääsen miesten parissa haastamaan itseäni eri tavalla. Kentän ulkopuolella erilaisuus tulee paremmin esiin kuin jäällä.

Esimerkiksi varusteiden vaihtamisen, suihkussa käymisen ja yleensäkin pukukoppien suhteen joutuu monesti tekemään joitakin erityisjärjestelyjä. Joskus käyn esimerkiksi ennen äijiä suihkussa. Joskus olen vaihtanut kamojani pienessä siivouskopissa. Aina niitä tiloja on kuitenkin järjestynyt. Kun menin Mestikseen pelaamaan, minuun kiinnitettiin selkeästi enemmän huomiota kuin aikaisemmin. Joukkuekaverit jännittivät alkuun ja saattoivat suhtautua hieman epäillen, mutta aika nopeasti olin äijä muiden joukossa.

Eka vuosi oli kuitenkin vaikein, ja minun piti todistella enemmän pärjääväni miesten parissa. Joskus tuntui, että monilla jutuilla jopa haettiin sitä, että epäonnistuisin, jonka myötä olisi helppo dissata.

Sellaisestahan olisi helppoa kirjoittaa juttuja. Ensimmäinen voittopeli oli totta kai merkittävä, ja sen myötä sain vähitellen pelirauhaa. Tulevalla kaudella siirryn pelaamaan Kiinaan naisten sarjaan. Tulee olemaan mielenkiintoista kokea pitkästä aikaa, millaista naisten kanssa pelaaminen on.

On hyvä, että Kiina on lähtenyt naisjääkiekkoon mukaan. Haluan uskoa, että sen myötä myös muualla ymmärrettäisiin paremmin lajia ja siihen panostettaisiin enemmän, etenkin rahallisesti. On raakaa, miten Suomen maajoukkueenkin naisista valtaosa käy kokopäivätöissä ja on samaan aikaan ammattiurheilijoita.

Ammattiurheilulla on Suomessa vaikeaa tulla yksistään toimeen. Toivon, että naisten jääkiekkokin muuttuisi vähitellen haasteellisemmaksi. Silloin naisten ei enää tarvitsisi pelata miesten sarjoissa. Etenkin rahoituksen vuoksi naisten jääkiekko laahaa 20—30 vuotta miesten tasoa perässä. Mutta onhan laji syntynytkin juuri tuon verran myöhemmin kuin miesten jääkiekko. Olisi tärkeää, että ihmiset vähitellen ymmärtäisivät, että miesten ja naisten jääkiekko ovat kaksi eri lajia.

Edelleen niitä vertaillaan toisiinsa, vaikka ne eivät monista syistä ole vertailukelpoisia. Aloin vuotiaana epäillä olevani raskaana. Muistan elävästi sen päivän, kun tein raskaustestin. Se oli mun äidin syntymäpäivä. Kun näin, että testi oli positiivinen, järkytyin.

Tapasin samana päivänä kavereita, ja teimme yhdessä vielä toisen testin. Sekin näytti saman tien kahta viivaa. Menin ihan sekaisin ja sanoin, etten aio kertoa kellekään. Kaverit kuitenkin soittivat lapsen isälle, joka sitten kertoi asiasta vanhemmilleni. Äiti soitti tietysti heti mulle, ja aloin vaan pokkana laulaa Paljon onnea vaan puhelimeen. Vanhempani sanoivat suoraan, että saan itse tehdä päätökset. Faija totesi, että jos pidän lapsen, äidistäni ei tule toista huoltajaa tai vakituista lapsenvahtia.

Oma siskoni oli vuotias, kun hän sai ensimmäisen lapsensa. Uskon, että mun vanhemmat ymmärsivät tilanteeni sen takia hyvin. Lapsen isän vanhempien mielestä mun vanhempieni olisi pitänyt painostaa mut toiseen ratkaisuun. Ennen kesäloman alkua ilmoitin raskaudesta kouluni rehtorille. Hän alkoi melkein itkeä ja hoki vaan, miten nuori olen. Kysyin, saisinko loman jälkeen jatkaa lukiossa — ja sain. Käytävillä sai tietysti katseita, mutta kerroin rohkeasti asiasta kysyville. Syksyllä muutimme myös lapsen isän kanssa yhteen.

Kävin koulussa joulukuun ensimmäiseen päivään asti. Laskettu aika oli kolmantena päivänä, ja tyttö syntyi kaksi viikkoa myöhässä. Tavallaan nuoruus kai loppui lapsen saamiseen. Itselläni on kuitenkin hyvä tukiverkosto.

Olen voinut käydä välillä baarissa, ulkomailla ja festareilla. Ainoa ero muihin nuoriin on se, että elämää pitää suunnitella hyvissä ajoin etukäteen. Tuntemattomat ihmiset saattavat katsoa oudoksuen, kun tyttö huutaa äitiä ja minä vastaan. Joskus multa udellaan ummet ja lammet asiasta. Myöskään kaikki sukulaiset eivät osaa nähdä mua äitinä tai ymmärrä, että me ollaan mun tyttären kanssa perhe.

Joulukortit menevät yhä mun vanhemmille, ja niihin on vaan lisätty meidän nimet perään. Haluan kasvattaa lastani siten, että hänen elämässään on sekä rajoja että rakkautta. Mulla on tietyt säännöt, mutta haluan, että lapsi saa itse ajatella ja toimia.

En usko, että ikäni on juurikaan vaikuttanut arvoihini. Toisaalta muistan kyllä hyvin, millaista on olla lapsi. Sain lopulta lukion päättötodistuksen neljässä vuodessa, vaikka opot ja opettajat olivat epäileväisiä. Opiskelin itseni myös lähihoitajaksi ja työskentelen nyt erityiskoulunkäyntiavustajana. Tyttö on kuusivuotias ja aloittaa syksyllä koulun. Olemme eronneet lapsen isän kanssa, mutta asumme sovussa metrin päässä toisistamme. Parhaillaan haen opiskelemaan sosionomiksi.

Jos pääsen kouluun, alkaa tyttöni olla valmistumiseni aikaan esiteini. Hän on aina ollut helppo lapsi, mutta ehkä silloin tulee haasteita.

Varhaiset vuoteni sisälsivät väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kotona äiti ryyppäsi ja napsi pillereitä. Muutin isän luo 8-vuotiaana ja pääsin ikään kuin normaaliin perheeseen. Ajauduin kuitenkin teini-iässä piireihin, joissa päihteitä palvottiin. Pikkuhiljaa seuran vaihtuessa harrastukset jäivät ja arvosanat laskivat. En tiedä oliko kyse siitä että normaali elämä vaikutti epähoukuttelevalta vaihtoehdolta vai ennemminkin sisäisestä epäluottamuksesta, etten pohjimmiltani kykenisi siihen.

Huumeita käyttävät julkkikset nousivat tietynlaisiksi esikuviksi luvulla. Silloin Suomessa kama oli helposti hankittavissa. Itselläni alkoholi ja pilvenpoltto vaihtuivat jossain vaiheessa suonen sisäiseen käyttöön.

Päivittäisen annoksen saamiseksi tuli tehdä rötöksiä, mutta kovan linjan rikollisjengeihin olin liian pehmeä. Mutta kyllä minäkin osakseni sain vankilatuomioita. Pisimmän vankilatuomion päihteettömyys reilu parikymppisenä oikaisi hetkeksi tilannetta.

Yritinkin vapaaksi päästessäni ryhdistäytyä silloisen tyttöystävän vuoksi. Pilven poltto kuitenkin piti addiktiotani hengissä ja lopulta tilanne ajautui entisille uomilleen. Menetin työn, asunnon ja lopulta myös tyttöystävän. Iän myötä minulla alkoi kuitenkin ilmetä ongelma: Valvominen vei psykoosiin ja amfetamiinipsykoosiharhoissa tein älyttömiä juttuja.

Käännekohta koitti ollessani ties monetta kertaa katkaisuhoidossa. Tapahtuma oli verrattavissa hengelliseen kokemukseen. Kuin itsestään päässäni naksahti ja halu lopettaa yhtäkkiä löytyi.

Vertaisohjaajanani toimi tuolloin eräs tuntemani henkilö, joka oli käynyt saman läpi ja toipunut pitkästä päihdekierteestä. Hänen esimerkistään sain voimaa. On vaikea kuvitella, mitä minulle olisi pitänyt sanoa tai mitä olisi pitänyt tapahtua jättääkseni päihteet taakse jo aiemmin.

Kyllä tässä on niin vaikeasta addiktiosairaudesta kyse. Suomessa on kovin armollinen systeemi. Tuhosin oman elämäni ja kävin ikään kuin sotaa yhteiskuntaa vastaan kahdenkymmennen vuoden ajan.

Mutta heti kun luovutin, sain tukea joka paikasta. Eihän siitä voi olla muuta kuin kiitollinen. Harvassa hommassa on narkkaamisesta hyötyä, mutta unelmana olisi toimia tulevaisuudessa päihdealalla.

Haluaisin olla tarjoamassa muille apua. Tottakai sitä jännittää, että miten oikeesti tähän yhteiskuntaan integroituu ja kuinka pärjää tulevaisuudessa esimerkiksi perhe-elämässä tai työmaailman tuoman stressin kanssa.

Siksi en haluakaan kiirehtiä, koska tiedän että se on yhden annoksen päässä, että olen taas lähtöpisteessä. Kaikki perustuukin siihen, että olen tämän päivän raittiina. Huomista en voi olla vielä tänään raittiina. Yritänkin elää päivän kerrallaan ja luottaa, että asiat järjestyvät. Elämäni ja arkeni ovat vaikeasti suunniteltavissa, ja tietynlainen vaihtelevuus määrittää arkeani aika paljon. Ei ole itsestään selvää, että samana päivänä jaksaisin käydä kaupassa ja tavata ihmisiä.

Opiskeluni ovat jääneet vähiin, ja rehellisesti sanottuna valmistuminen tuntuu sairauteni vuoksi hyvin epärealistiselta. Sairastan neurologista sairautta nimeltään krooninen väsymysoireyhtymä.

Moni saattaa sairastaa sitä tietämättään, sillä se diagnosoidaan harvoin oikein, eikä se ole kovin tunnettu sairaus Suomessa. Sairautta on vaikea selittää. Yleensä on helpompi puhua oireista, jotka eivät kuitenkaan kerro koko sairauden tilaa tai saattavat johtaa vääriin johtopäätöksiin kuten masennusdiagnoosiin. Sairauteni ei näy juurikaan päällepäin, mutta tuntuu kropassa jatkuvana fyysisenä ja kognitiivisena uupumuksena, joka ei lähde nukkumalla pois. En koskaan tunne oloani pirteäksi.

Muistin kanssa on kognitiivisia haasteita. Esimerkiksi kaupassa voi iskeä totaalinen uupumus, kun on etsimässä jotakin tiettyä tuotetta hyllystä. Lisäksi elämääni rajoittaa sairauden myötä ilmaantunut migreeni, joka saattaa kestää kuukausia putkeen. Lääkkeet helpottavat vähän ja antavat liikkumavaraa elämään. Tarvitsen aika paljon apua arjessa. Pyrin säännöllisyyteen ja kaiken ylimääräisen draaman karsimiseen elämästäni.

Julkisella puolella en saa terveydentilani edellyttämää hoitoa, ja kohtelu on monesti ollut törkeää. Monet lääkärit ovat passittaneet minut kotiin sanoen: En koskaan ajatellut, että suomalaisena on mahdollista sairastua vakavasti ja olla silti saamatta tarvitsemaansa hoitoa tai tulla sairauden vuoksi ikävästi kohdelluksi. Vaikka Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, on ihmisen lähtökohdilla paljon merkitystä. Erilaisella taustalla tilanteeni voisi olla hyvinkin toisenlainen. Tällä hetkellä minulla ei ole varaa hankkia sellaista hoitoa, jota tarvitsisin ja joka voisi helpottaa merkittävästi arkeani.

Erikoissairaanhoidon piiriin on julkisella puolella vaikea päästä, mikäli sairaus on vähänkään erilainen tai vaativampi. Se luo paljon epätasa-arvoa, ja tässä on huomannut, miten iso ja määrittävä tekijä terveys oikein on. Asenteet ovat muuttumassa, enkä enää nykyisin saa niin paljon ikäviä kommentteja lääkäreiltä.

Epäuskoa on silti edelleen. Onhan esimerkiksi epilepsiaankin suhtautuminen muuttunut ajan myötä. Haluan olla optimistinen ja uskoa, että käsitykset tämän ja muidenkin samankaltaisten sairauksien parissa tulevat tulevaisuudessa muuttumaan. Olen miettinyt identiteettikysymyksiä paljon. Sanoisin, että mulla on vironvenäläinen tausta, mutta olen suomalainen. En saanut mitään kansalaisuutta kun synnyin, sillä olimme muukalaisia harmaalla passilla. Muutin Suomeen vironvenäläisen perheeni kanssa Virosta vuonna Samassa rytäkässä inkerinsuomalaiset saivat muuttaa takaisin Suomeen paluumuuttajastatuksella.

Paluumuuttajista ja venäläistaustaisista kirjoitettiin luvulla aika paljon lehdissä, eikä yleinen ilmapiiri ollut kauhean lämminhenkinen. Koulussa pienissäkin konflikteissa vedottiin helposti taustaani. Lapsesta asti totuin siihen, että taustani on asia, jota ei kannata tuoda turhaan esille. Suomeen muuton yhteydessä perheeni vaihtoi sukunimensä inkerinsuomalaiseen nimeen.

Myös tuttavapiirissä on tehty niin. Aika monet ovat vaihtaneet etunimensäkin. Ei kukaan ole sanonut, että näin pitäisi tehdä. Ihmiset ovat itse kuitenkin kokeneet, että ehkä on parempi vain yrittää soluttautua kantasuomalaisten joukkoon.

Kuulen enää harvoin mitään kommentointia. Tähän vaikuttanee se, että aikuisena on helpompi valita sosiaaliset ympyränsä sekä paikat, joissa liikkuu. Tosin joskus yllättävissä tilanteissa, kuten julkisissa kulkuneuvoissa lukiessani venäjänkielistä kirjaa tai puhuessani puhelimessa venäjäksi, olen saattanut kuulla naljailua. Taustastani on saatettu kysyä tilanteissa, joissa se ei ole olennaista, esimerkiksi asuntoa hakiessani. Vaikka olenkin asunut lähes koko ikäni Suomessa, mietin nykyään tarkkaan, mitä kirjoitan esimerkiksi erinäisiin hakemuksiin.

Kun on elänyt täällä jo yli 20 vuotta, on vaikeaa miettiä oman taustansa vaikutuksia. Olen yrittänyt parhaani mukaan vain sopeutua. Venäjän kääntämisen opiskelu yliopistolla on ollut minulle tapa ottaa haltuun identiteettiäni myönteisellä otteella. Haluan käännöstyössä keskittyä erityisesti teksteihin, jotka voivat luoda ihmisten välille keskinäistä ymmärrystä.

Mun veljellä on lihasrappeuma. Olen hoitanut häntä 20 vuotta, joista viimeiset kymmenen henkilökohtaisen avustajan nimikkeellä. Käytännössä olen siis omaishoitaja. Omaishoitajan työolosuhteet, palkka ja edut ovat paljon huonommat kuin sellaisella, joka hoitaa vierasta henkilöä. Kai siinä oletetaan, että omainen olisi joka tapauksessa hoitamassa — maksettiin hänelle sitten hyvin tai huonosti.

Mullakin on tämän työn lisäksi oma yritys, koska en pärjäisi yksistään omaishoitajan palkalla. Omaishoitajuus on tosi kokonaisvaltaista. Periaatteessa meillä on työtunnit ja määrätyt lomaviikot, mutta käytännössä niistä on hankalaa pitää kiinni.

Oma vapaa-aika ja harrastukset jäävät aika vähille. Kunnat eroavat toisistaan paljon siinä, miten ihmisten ja heidän omaishoitajiensa asiat hoidetaan. Pienemmillä kunnilla saattaa olla paremmat resurssit ohjata omaishoitoon.

Monessa isossa kunnassa on esimerkiksi se linjaus, ettei omaishoitajille makseta ilta- ja yölisiä. Tämä on asia, jossa valtio antaa hirveästi päätäntävaltaa kunnille. Elämää helpottaisi eniten se, että saisi enemmän ulkopuolista apua. Toiseksi olisi tärkeää saada kunnan säätäminen loppumaan.

Kunta kilpailuttaa hoitopalvelut tasaisin väliajoin. Meidän kohdalla on käynyt niin, että uusi palveluntarjoaja ei hoida hommia hyvin: Pitkän valitusprosessin jälkeen ollaan nyt ehkä saamassa tuttu ja luotettava, ulkopuolinen hoitoapu takaisin.

Tuntuu että kuntatasolla yhden ihmisen ongelmat ei paljoa kiinnosta. Tarvitsemaansa apua pitää oikeasti vaatia. Usein siihen liittyy pitkä valitusprosessi, mikä itsessään on kuluttavaa. Onneksi on tahoja, joista saa tietoa esimerkiksi siitä, mitkä kunnan meitä koskevat päätökset ovat laillisia. Ihmiset haluavat usein tietää, miksi mä teen tätä.

Teen tätä ihan vain sen takia, että se on oma veli. Se on riittävä syy. Tämä on kuitenkin mun oma valinta. Vaikka työ onkin monella tapaa rankkaa, oma perhe ja veljen kanssa oleminen auttaa mua jaksamaan. Kun koulussa piti viime vuonna valita joko luontokurssi tai näytelmäkurssi, valitsin näytelmäkurssin. Näyttämöllä oleminen oli parasta. Esityksiin mennessä olin harjoitellut niin paljon, että osasin repliikit ulkoa.

Näytellessä ei tee niitä samoja asioita, joita arjessa tekee, ja saa vaan keskittyä heittäytymiseen. On myös hauskaa vaihtaa roolia itsensä kanssa ja olla joku muu hetken ajan.

Se tuntuu erilaiselta ja virkistää. Tuo koulussa toteutettu näytelmä oli kuitenkin minulle ainutkertainen mahdollisuus. Joskus sisko toimii kotona yleisönä omille esityksilleni. Koska jännitän epäonnistumista, en yleensä kokeile mitään. Toisaalta jos harrastaisin esimerkiksi tanssia, ei kukaan välttämättä kerkeäisi viedä mua treeneihin.

Tai sitten mulla pitäisi olla bussilippu koko ajan ladattuna, ja siihen taas menisi hirveästi rahaa. Vapaa-ajalla olen aika paljon sängyssä ja katson englanninkielisiä videoita YouTubesta.

Jos on tylsää, saatan mennä ulos potkulautailemaan. En oikein osaa tehdä mitään kauhean erikoista ja ihmeellistä. Kotona tykkään auttaa äitiä ruoanlaitossa ja joskus leivon siskon kanssa. Olin jopa viime syksynä sellaisessa ilmaisessa kokkikerhossa. Siellä kuitenkin harmitti, kun ei päässyt tekemään juuri mitään. Osallistuvia lapsia oli niin paljon, että koko homman aikana sai ehkä vain lisätä vähän jauhoja taikinaan. Tuntui kurjalta, kun ei päässyt kunnolla kokeilemaan ja harjoittelemaan.

Olisi ollut kivaa tehdä asioita itse ja oppia enemmän. On vaikeaa keksiä, mitä haluaisi harrastaa tai tehdä vapaa-ajallaan, jos olisi siihen mahdollisuus. Kun ei ole kokemuksia, ei ole oikein mitään, mitä toivoa. Jos meidän perheellä olisi varaa, niin olisi mukavaa mennä joskus vaikka kavereiden kanssa syömään ja leffaan.

Lomalla olisi ihanaa päästä käymään Englannissa. Olisi kivaa päästä puhumaan englantia enemmän ihmisten kanssa. Viroonkin voisi olla mukavaa matkustaa laivalla. Onneksi meidän kodin lähellä on hieno uimaranta. Kesän kuumimpina päivinä käyn uimassa joka päivä. Silloin se on mun paras harrastus. Jengi haastaa mua usein kysymällä: Kun ihminen ei tiedä, hänelle pitää selittää, jotta hän voi ymmärtää.

Ikinä ei voi saada muutosta aikaan, jos lähtökohtaisesti aloittaa ihmisten kohtaamisen hyökkäämällä tai suuttumalla. Feminismi tarkoittaa mulle kaikenlaista tasa-arvoa. Olemme vain pitkään olleet tottuneita siihen, että yhteiskunta on patriarkaalinen.

Yhtäkkiä meillä onkin tämmöinen käsite kuin feminismi, joka haastaa ne vanhat käsitykset. Feminismin ongelma on, että se viittaa liikaa naissukupuoleen. Monelle tulee feminismistä mieleen sellainen pirttihirmu.

Kun kuuntelee ihmisten keskustelua, huomaa nopeasti ettei moni ymmärrä, mistä feminismissä on kyse. Se on tuore ilmiö, ja etenkin meidän miesten keskuudessa ikään kuin kirosana. Monet feministit ovat lisäksi aika hajalla sisältä päin, ja se on eri tavoin läsnä tässä keskustelussa. Ihmiset ovat joutuneet niin paljon vääntämään tämän kanssa ja olemaan suurennuslasin alla. Sen vuoksi voi olla vaikeaa saada aikaan muutosta, jonka haluaisi nähdä. Mutta ne on niitä kasvukipuja, ja valitettavasti nekin täytyy kai vaan elää.

Puutun herkästi siihen, jos muita kohdellaan huonosti. Voisikin sanoa, että feminismi näkyy mun tavassa toimia ja elää. Tosin siitäkin olen kuullut kommentteja, kuten: Koen, että näin meidän ihmisten tulisi toimia, kun näkee vääryyttä. Mulla on se onni, että olen mies ja vähän isokokoinen. Ihmiset eivät hyökkää samalla tavalla päälle kuin jonkun muun kohdalla. Kyllä valkoinen heteromies ja feminismi ovat vähän kuin vesi ja öljy. Harva mies pystyy tunnustamaan semmoista yhtälöä.

Feminismi on sanana politisoitunut ja tulee jatkossakin varmasti politisoitumaan. Kaipa se sitä myötä myös avautuukin ihmisille. Naureskeltiinhan ympäristöasioillekin joskus vuosia sitten, mutta eipä naureskella enää. Voin sanoa olevani feministi, mutta siinä meni aikansa. Mietin pitkään, mitä se sana tarkoittaa. Toivoisin tietysti, että kaikki olisivat ajan myötä feministejä, siis tasa-arvon kannattajia. Se kyllä vaatii sen, että selittää sen sanan ensin itselleen. Tärkeintä on tajuta, ettei feminismi ole ketään vastaan eikä sillä ole tarkoitus hyökätä kenenkään päälle.

Pian pappisvihkimyksen saatuani tapasin naisen, johon rakastuin. Olin miettinyt sen olevan mahdollista ihan nuoresta asti, ja ajattelin, että se selittäisi paljon asioita. En kuitenkaan nuorempana tuntenut ketään seksuaalivähemmistöön kuuluvaa naista, joten minulla ei ollut vertailukohtaa. Identifioin itseni heteroksi enkä lähtenyt tutkailemaan asiaa sen syvemmin. Ajan kuluessa asia rupesi kuitenkin häiritsemään itseäni niin valtavasti, että koin olevan korkea aika katsoa tämä kortti.

Siitä lähtien kaikki on ollut selvää. Syvintä syrjintää olen surukseni kokenut toisilta uskovilta. Suurin osa lähestyy sähköpostitse langettaen tuomioita. Muutamia kertoja olen ollut tilanteissa, joissa ihmiset ovat kasvotusten hyökänneet persoonaani, hengellisyyttäni ja seksuaali-identiteettiäni kohtaan.

Ne tilanteet ovat olleet traumaattisia. Kaikessa absurdiudessaan ne ovat herättäneet minut siihen todellisuuteen, että kyllä ihmiset kykenevät vihapuheeseen kasvotustenkin. Ne ovat olleet mulle tietynlaisia ristiinnaulitsemiskokemuksia, joissa syytöksien tulva on peitonnut alleen kaiken inhimillisyyden.

Kun ihmiset ovat kertoneet mulle suoraan loppusijoituspaikkojani, ovat läheiset olleet mulle suurena tukena. Ymmärrän, että maailmankatsomuksellisen selkeyden säilyttäminen luo ihmisille turvaa. Ymmärryksen kautta löydän myötätunnon. Siksi ihmisillä on mielestäni oikeus mielipiteisiinsä. Olin nuorempana tiukan linjan kristitty ja muistan, etten itsekään pahantahtoisesti ajatellut tietyllä tapaa. Ei siinä ole mitään väärää, jos subjektiivisesta näkökulmasta kertoo, mikä pelottaa.

Sehän on vain avoimuutta, että uskaltaa ilmaista oman sisäisen kokemuksensa ja käydä nöyrää dialogia. Raja menee mielestäni toisen ihmisen identiteetin kimppuun käymisessä. Ei kenelläkään ole oikeutta hyökätä ikään kuin ylhäältä päin ja kertoa, kuinka asioiden kuuluisi olla. Kaikelle vihapuheelle tulisi olla täysi nollatoleranssi.

Kirkon tulisi olla turvallinen paikka kaikille, ja sama pätee koko yhteiskuntaan. Toivoisin, että voisimme elää Suomessa, jossa jokainen meistä kohdatessaan syrjintää puuttuisi siihen. Välinpitämättömyys on kaikkein pahinta. Olin vähän aikaa sitten baarissa ja juttelin vanhan ala-astekaverin kanssa.

Se opiskelee lukiossa ja kyseli, mitä nykyään teen ja mitä aion tulevaisuudessa. Kerroin, että aion hakea yliopistoon. Vastaukseksi sain vähättelevän naurun: Ysiluokalla mun keskiarvo oli tosi hyvä, joten totta kai kaikki opot hokivat: Ajattelin että kolmessa vuodessa voin opiskella itselleni hyödyllisen ammatinkin.

Yhteishaussa sai hakea viiteen paikkaan. Mun listalla oli neljä linjaa amiksessa ja viimeisenä lukio. Opiskelen nyt viimeistä vuotta taloushallintoa. Jos haluan joskus esimerkiksi perustaa yrityksen, osaan tehdä kirjanpidot ja muut itse. Varsinkin yrittäjyyskurssi on ollut tosi hyödyllinen ja opettanut, että yrittäminen vaatii tosi paljon duunia.

. huhtikuu Siveysvyö onko tampereella hierontaa ei seksiä youtube com. seksiorja ilmainen seksikumppani nylon runkkaus videot ilmaiseksi lesbo äiti karvainen Käsikipsi suomipop kilpailut ihanin orgasmi farkuissa arab keskus. vankila raiskaus seksikertomukset runkkaus sexvideo homoseksuaalit naturistit. 6. elokuu Tällaisen mahdollisuuden nuorille ompelijoille tarjoaa Espoon ja . pääse, keskus pyrkii ohjaamaan muualle. . Ranskannettu termi ”homoseksuaalit” on käännöserehdys. . Museoalueen pääsyliput 2/1,5 e, alle v. ilmaiseksi. kĂ ¤si-, jalkahoitoa, hierontaa KOTIKĂYNNEILLĂ. 6. září Thaihieronta sodankylä thai hieronta espoon keskus seksi nudists saunassa musta Sivustolla voit katsoa satoja Suomiporno videoita täysin ilmaiseksi! Monesti homoseksuaalit miehet tosiaan puhuvat "kaverista" ja.

MIES EREKTIO HOMO HD

Aviomies gay orgasmi kuinka saada kalua

Tapahtumaa ei edes pahoiteltu. Asenteet ovat muuttumassa, enkä enää nykyisin saa niin paljon ikäviä kommentteja lääkäreiltä. Useissa tuon osaltaan Koraanin ohjeet ohittavanimaamien ja pappiensa eli miesvaltaisten usein jopa fanaattisen ja täysin patriarkaalisen uskonnon maissa kehitys on pysähtynyt kuten tiedämme. Täällä ilmapiiri on ehkä avoimempi kuin muualla Suomessa. Siitä ei ole ainakaan apua, että isistä on olemassa kaikenlaisia stereotypioita. Välillä ihmisten kohtaaminen kaupungilla vaatii luovuutta.

: Hieronta espoon homoseksuaaliseen keskus ilmaisseksi

Homoseksuaaliseen full porn movie seksiseuraa parille 646
MITEN SAADA MIES EJAKULOIMAAN GAY KALUA MIEHELLE Chat treffit päivähuone gay helsinki
BONDAGE HOMOSEKSUAALISEEN POJAT ILMAISET SEKSI CHATIT 625